keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Ihan pihalla

Tukkia kuorimassa. (Kuva: Maria Karakorpi)

Tänään pääsin ulkotöihin. Kaikki ryhmämme opiskelijat pääsevät vuorollaan koulun pihalle kuorimaan tukkeja ja sahaamaan niitä kenttävannesahalla laudoiksi ja pelkkahirsiksi. Nämäkin työt opitaan tekemällä: meitä on kerrallaan vain kaksi opiskelijaa pihalla ohjaajan kanssa, ja näin homma ei mene seisoskeluksi.

En huomannut katsoa kuorimiseen käytetyn laitteen merkkiä, mutta malliltaan se muistuttaa Hirspek Oy:n nettisivuilla esiteltyjä Vuolu-Villeä ja Piilu-Pekkaa. Tukkien kuoriminen sujui sillä tosi nopeasti, mutta vaikka kone on tehoonsa nähden kevyt, kävisi tämäkin ihan oikeasta työstä, jos sitä koko päivän joutuisi tekemään.

Kenttävannesaha on sekin mielenkiintoinen laite: tukki nostetaan telineiden päälle, säädetään haluttuun asentoon, ankkuroidaan siihen paikalleen ja sitten kiskoja pitkin liikkuvassa vaunussa olevaa sahaa työnnetään edestakaisin. Sahan korkeutta muuttamalla säädetään syntyvän tuotteen paksuus. Me sahasimme tuuman paksuisia lautoja ja neljän tuuman hirsiä 25-30 cm paksuista tukeista. Kuulemma koneen teho riittäisi jopa lähes metrin paksuisten runkojen sahaamiseen.

Onhan se todennäköistä, että minulla ei tulevaisuudessakaan ole omaa metsää tai edes pääsyä sellaiseen metsään, josta voisin kaataa puita omaan käyttööni ja niitä edelleen kuoria ja sahata tarvitsemaani muotoon, mutta silti on hyödyllistä nähdä, miten niitä lautoja tehdään. Isot sahalaitokset, jotka toimittavat puutavaraa teollisuuteen ja rautakauppoihin, ovat toki asia erikseen - niissä runkojen kuoriminen ja puun sahaaminen taitaa nykyään olla lähinnä tietokoneen välityksellä tapahtuvaa prosessinohjausta.

Nyt käytetyn koneiston avulla voisi pienen kenttäsahan pystyttää minne vain. Kuorimiseen käyttämämme laite oli sähkökäyttöinen, mutta aggregaatillahan sitä sähköä voi tehdä korvessakin. Ja se kenttävannesaha oli polttomoottorikäyttöinen. Sen ilmajäähdytteinen, kaksisylinterinen moottori pitää aivan samanlaista ääntä kuin kuplavolkkari, jollaisia minulla oli 90-luvulla. Taitaa vain tuon sahan voimakone olla jo tehokkaampi kuin mitä ainakin vanhemman, vm. 1966 kuplani moottori oli. Kupolin kiihtyvyys kun oli sitä luokkaa, että sekuntikellon sijaan sitä olisi voinut mitata almanakan avulla.

Ajelin silloin kotoa Tuirasta työpaikalleni Oulunsaloon. Lentokentäntielle käännyttyä edessä oli lähes kolme kilometriä melkein suoraa tietä 80 km/h nopeusrajoituksella ennen kuin saavuttiin kuudenkympin alueelle. Kuppelwagenillani tuo tieosuus riitti juuri ja juuri kahdeksankympin saavuttamiseen - paitsi jos oli vastatuuli.

Yhden aamupäivän pituinen sahausrupeama riitti puhaltamaan eloa liekkiin, joka mielessäni on aiemminkin lepattanut tällaisille järeämmille puutöille. Minä tykkään näperrellä pieniä kohteita - kuten vaikkapa vanhaan tuoliin tehtäviä uusia osia - mutta olisi hauskaa oppia joskus tekemään edes yksi yksinkertainen salvostyyppi. En tiedä, rakentaisinko ikinä hirrestä mitään, mutta kiva sitäkin olisi osata.

Maria sahaamassa tukista lautaa.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Valmistin tuolin


Tällä kanavalla on ollut vähän aikaa hiljaista, kun olen päivittänyt retkeilyblogiani viime aikojen kävelytempauksistani - ensin kävelin marraskuun lopulla yhtenä lauantaina 35 kilometriä ja sitten joulukuun puolella itsenäisyyspäivän aattona pistin vähän paremmaksi 42 kilometrin mittaisella päiväretkellä. Molemmista retkistä on tekstikertomuksen lisäksi myös filmit olemassa; ne löydät Vimeo-sivultani.

Koulussa olen kyllä ahkeroinut, vaikka en ole siitä ehtinyt täällä raportoida. Minulla on koko ajan useita projekteja menossa, ja yhden tärkeän asian olen taas saanut valmiiksikin. Olen valmistanut tuolin. Siis ihan alusta asti.

Yksi osa huonekaluentisöijän ammattitaitoa on uusien huonekalujen valmistus. Saattaahan eteen tulla esimerkiksi tilanne, jossa asiakkaalla on vanha, huonokuntoinen huonekalu, jonka hän haluaisi kunnostuttaa voidakseen käyttää sitä, mutta huonekalu on jo niin huonokuntoinen, että sen käyttökuntoon saattaminen edellyttäisi korjauksia, jotka ovat liian suuria ollakseen tarkoituksenmukaisia. Silloin kannattaa harkita kaksoiskappaleen valmistamista, ja alkuperäinen voidaan säilyttää siinä kunnossa, jossa se on. Voihan sellaisella huonekalulla olla esimerkiksi tunnearvoa, tai se voi olla kulttuurihistoriallisesti merkittävä esine, joka olisi syytä museoida tai muutoin säilyttää muuttamattomana.

Tämän tuolin kohdalla lähtötilanne oli toinen: meillä oli kotona ennestään viisi samanlaista talonpoikaistuolia, eli ruokapöydän ympäriltä puuttui yksi. Päätimme ratkaista tilanteen siten, että minä valmistan yhden tuolin lisää ja loput kunnostetaan.

Rekostruktiota varten vien yhden alkuperäisistä tuoleista verstaalle. Otan siitä mitat, tarkistan käytetyn puulajin – tässä tapauksessa se on mänty – ja valitsen puuvarastosta hyvän, oksattoman lankun materiaaliksi.


Valmistan osat yksitellen tai pareittain – monia osia on tuolissa kaksi samanlaista – ja vertaan niitä alkuperäiskappaleen vastaaviin osiin. Joitakin kohtia olisi mahdollista valmistaa toisin, mutta tässä projektissa muutoksiin ei lähdetä. Uudesta tuolista tulee rakenteeltaan täsmälleen samanlainen kuin alkuperäiset tuolit.


Tekijälle koittaa ensimmäinen juhlahetki, kun kaikki osat ovat valmiit ja kokonaisuutta pääsee ensimmäisen kerran sovittamaan. Projekti ei toki ole vielä läheskään valmis, sillä tämän jälkeen edessä on vielä tuolin varsinainen kokoaminen sekä pintakäsittely.

Pintakäsittelyn teen tässä projektissa liuotinohenteisella kalustemaalilla, jonka sävy poikkeaa alkuperäisten tuolien väristä huomattavasti. Jatkoprojektina tälle onkin edessä sarjan muiden tuolien pintakäsittelyn uusiminen, ja lopputuloksena olohuoneessa on täydellinen kuuden samanvärisen tuolin sarja.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Kun vaikea työ onnistuu


Pienen ruskean tuolin entisöinti on edistynyt mukavasti. Edellisen kerran asiasta kirjoittaessani ennakoin seuraavaa vaihetta, tuolin takajalkojen yläosien korjausta, seuraavasti:

"... nyt käytettävissä ei ole ehjää mallikappaletta, josta voisin kopioida muodon korjauspalaan. Todennäköisesti tämä on vaikein korjaus, mitä olen tähän mennessä ryhtynyt tekemään. Tämän osuuden käsikirjoitus on seuraava:

  1. Piirrän paperille kuvan muodosta, jonka arvelen puussa olleen silloin, kun tuoli on ehjä.
  2. Suunnittelen, mistä kohdasta katkaisen korjattavat jalat. Tavoitteena on paitsi tehdä liitoksista mahdollisimman kestävät, myös säilyttää mahdollisimman paljon alkuperäistä puuta. Tästä syystä liitokset tulevat jaloissa eri kohtiin.
  3. Valmistan korjauspalat - tällä kertaa oikeasta puulajista! - ja liimaan ne paikalleen.
  4. Työstän korjauspalat oikeaan muotoon. Työstettävänä on nyt paitsi kaareva ulkopinta, myös ura, johon hartialauta kiinnittyy. Lisäksi asiaan vaikuttaa vaatimus symmetrisyydestä. Se ei saa kuitenkaan mennä liiallisuuksiin, sillä hartialauta ei ole täysin symmetrinen."

Näin siis olen suunnitellut. Ja näin se tapahtuu (muistin virkistykseksi otsikkokuvassa on nähtävissä lähtötilanne):


Ennen korjauspalojen valmistusta suunnittelen ruutupaperille muodon, joka takajalkoihin tulee korjauksen lopputuloksena. Tässä joudun käyttämään hieman mielikuvitusta, sillä kumpikin takajalka on yläpäästään sen verran hajalla, että muotoa ei niistä voi loppuun asti päätellä.


Korjauksen ensimmäisenä vaiheena liimaan kumpaankin takajalkaan viistoksi sahaamani ohjainpuun kuumaliiman avulla. Kuumaliima on oivallinen keksintö tällaisiin lyhytkestoisiin kiinnityksiin, koska se on helppo irrottaa lämmittämällä. Ohjainpuuta tarvitaan, koska sahaus pitää tehdä vinoon, jotta saisin mahdollisimman suuren liimapinnan alkuperäisen puun ja korjauspalan väliin.


Sahaan vaurioituneen osan pois vannesahalla ja tasoitan leikkauspinnan nauhahiomakoneella. En muuten enää pelkää sitä. Olemme tutustuneet kunnolla ja suhteemme on jo siinä määrin intiimi, että olen kerran jo vaihtanut hiomanauhankin koneeseen.


Sitten korjauspalaa liimaamaan. Tällaiset korjauspalat on hyvä tehdä ensi alkuun riittävän isosta puunkappaleesta, ettei joudu sitten lisäämään puuta myöhemmin. Tosin joskus - kuten tässä tapauksessa - lisäpaloja ei ole mahdollista välttää työmäärällä, joka nykyisillä taidoillani olisi kohtuullinen.


Tässä korjauspala on paikallaan, ja nyt alkaa hauskanpito: rupean työstämään korjauspalaa kohti ruutupaperille hahmottelemaani muotoa. 


Tämä on oikeasti kivaa! Ensin sahaan korjauspalan karkeasti oikeaan muotoon vannesahalla jättäen joka puolelle vähintään 3-4 millimetrin verran ylimääräistä puuta. Siitä jatkan käsityökaluilla, joista yllä olevassa kuvassa näkyvä pikkuhöylä on kivoin. Kun sen saa säädettyä oikein - mikä ei ole ihan helppoa - höylä leikkaa millimetrin murto-osan paksuista lastua ja tarkkakin työ on mahdollista.


Seuraavaksi vaihe, jossa työ on äärettömän helppoa pilata hetkessä: menen taas tervehtimään rakasta ystävääni nauhahiomakonetta. Koneen eri puolilla on hiomanauhasta esillä erilaisia kohtia - lyhyt suora, pitkä suora, loiva kaarre tai jyrkkä kaarre - ja kun työskentelee oikein varovasti, syntyy hyvää jälkeä nopeasti. Jätän puuhun edelleen vähintään millimetrin verran ylimääräistä, koska lopullinen muotoilu tapahtuu molemmille jaloille yhtä aikaa.


Veljekset ovat tässä tiukasti kylki kyljessä. Näin paketoituina ne on helppo muotoilla täsmälleen saman muotoisiksi. Tässä vaiheessa käytän muotoiluun 60-karkeuden hiomapaperia.


Jalkojen korjatut osuudet ovat vielä suorakulmaisia. Niiden pyöristämisen aika ei ole vielä, sillä seuraavaksi on tehtävä ura, johon hartialauta kiinnitetään. Tuon uran teen talttaporakoneella, joka on aivan ihana laite (älkää kertoko nauhahiomakoneelle, että sanoin tuon). Se kun osaa porata neliönmuotoisia reikiä. Korjauspalat on tässä kohtaa säilytettävä suorakulmaisina, jotta ne saa tiukasti kiinni talttaporakoneeseen. Huonolla kiinnityksellä saa silläkin suuren työn hetkessä pilalle.


Kas niin! Nyt on uratkin tehty. Nyt voin edetä viimeiseen muotoiluvaiheeseen eli pyöristän särmät. Tässä käytän jälleen eri karkeustason hiomapapereita aloittaen 60:stä ja lopettaen 320:een.


Tässä toinen korjauspala valmiina - paitsi että ei ole. Nyt täytyy nimittäin valmistaa molempiin vielä parin nuppineulanpään kokoiset lisäkorjauspalat, joilla täytän pienet kolot, joita nämä ensin valmistetut korjauspalat eivät täytä.


Noin pienet kolot voisi kyllä kitatakin umpeen, mutta nyt tehdään homma viimeisen päälle oikein. 


Se on siinä! Ei kun ne. Ovat siinä. Enää yksi asia tehtävänä: sovitus. Toki olen tehnyt sovituksia joka välissä, mutta tämä on se viimeinen, se paras kaikista. Nyt näen työni tuloksen valmiina.


Siinä näkyy myös se hartialaudan korjaus, jonka ensin tein väärästä puulajista ja sitten korjasin. 

Ai että tuntuu hyvältä, kun tämä onnistui. Tällaiset hetket ovat niitä kaikkein hienoimpia, ja näistä pitää nauttia. Nämä antavat uskoa omiin kykyihin ja näitä pitää muistella silloin, kun tie nousee pystyyn ja tuntuu, että mikään ei onnistu.

Nyt on kyllä kivaa. Ei pelkästään tämän onnistumisen vuoksi, vaan myös retkeilyharrastuksessani on tapahtunut mukavia asioita. Jos kiinnostaa, niin voit lukea niistä täältä

perjantai 25. marraskuuta 2016

Taltat teräviksi ja terät suojaan


Työkalut on pidettävä kunnossa. Koulusta olemme saaneet käyttöömme tietyt perustyökalut, jotka sitten opintojen päättyessä palautetaan koululle. Siinä välissä niiden kunnossapitovastuu on meillä. Ja jotta voisimme pitää esimerkiksi taltat kunnossa, on meille opetettu, miten ne teroitetaan. Taito on hyödyllinen jokaiselle, joka talttoja käsittelee, ja sama koskee myös muita teräaseita, kuten veitsiä tai vaikkapa kirvestä tahi viikatetta. Tylsällä terällä syntyy vain vahinkoja.

Koulusta saadut aseet ovat vielä sen verran hyvässä terässä, että en lähtenyt niillä harjoittelemaan teroittamista. Sen sijaan toin kotoa muutaman taltan, jotka ovat vuosikausia ajelehtineet työkalulaatikossa ilman kunnollista suojaa. Näillä oli hyvä harjoitella teroitusta ja lopputuloksena taltat ovat terävämmät kuin ehkä koskaan. Nyt ne pitää vielä säilyttää terävinä.

Entiseen käytäntöön ei siis sovi palata. Ihanteellinen säilytysratkaisu olisi koukuilla varustettu seinä, jossa jokaisella työkalulla olisi oma paikkansa. Sellaiseen minulla ei ole mahdollisuutta, joten taltat saavat jatkossakin asua pienessä alumiinisalkussa monien muiden työkalujen kanssa. Tämä on mahdollista teriä tuhoamatta, kun valmistan terille suojukset.


Jokunen vuosi sitten tulin hankkineeksi nahkatyövälineitä: naskali, erilaisia neuloja, vahattua lankaa. Lisäksi minulla on muutamia nahanpaloja varastossa. Niistä löytyi sopiva laatu, hieman yli puolentoista millin paksuinen tummanruskea nahka, josta teränsuojukset on helppo laatia.

Leikkaan nahasta 120 mm leveän kaistaleen, kastelen sen, taitan kahtia ja laitan puristukseen. Muutaman tunnin jälkeen nahka on muotoutunut kauniille taitokselle. Sen jälkeen ompelen siihen kaksi ommelta 19 millimetrin välein. Näin muodostuvan pussin sisälle asetan puusta vuolemani lestin, kunhan sitä ennen olen jälleen kastellut nahan. Lyhyen odottelun jälkeen teränsuojus on valmiiksi muotoutunut ottaakseen vastaan 12-millisen taltanterän. Lestin avulla tapahtuneen muotoilun ansiosta terä solahtaa suojukseen sujuvasti, mutta asettuu perille työnnettäessä sillä tavoin paikalleen, että suojus ei pääse itsestään irtoamaan.


Ajan mittaan tällaiset suojukset varmasti löystyvät, mutta se ei aiheuta suurta harmia: uuden suojuksen valmistaminen on helppoa ja nopeaa. Nyt teen vielä samanlaiset muille teroittamilleni taltoille ja sen jälkeen ne saavat palata tuttuun säilytyspaikkaansa.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Kunnolla tehty hartialaudan korjaus


No nyt se on niin kuin pitää. Kyseessä on siis vanhan tuolin korjaus, jonka ensin tein väärin ja sitten oikein. Tästä homma voi sitten jatkua taas käsikirjoituksen mukaan. Seuraava homma tämän tuolin kanssa on takajalkojen yläosien korjaus - ne kun ovat molemmilta puolilta lohkeilleet niin, että hartialauta on pysynyt kiinni vain muutamalla naulalla.

Tässä pääsenkin tekemään taas jotain aivan aiemmin harjoittelematonta: nyt käytettävissä ei ole ehjää mallikappaletta, josta voisin kopioida muodon korjauspalaan. Todennäköisesti tämä on vaikein korjaus, mitä olen tähän mennessä ryhtynyt tekemään. Tämän osuuden käsikirjoitus on seuraava:

  1. Piirrän paperille kuvan muodosta, jonka arvelen puussa olleen silloin, kun tuoli on ehjä.
  2. Suunnittelen, mistä kohdasta katkaisen korjattavat jalat. Tavoitteena on paitsi tehdä liitoksista mahdollisimman kestävät, myös säilyttää mahdollisimman paljon alkuperäistä puuta. Tästä syystä liitokset tulevat jaloissa eri kohtiin.
  3. Valmistan korjauspalat - tällä kertaa oikeasta puulajista! - ja liimaan ne paikalleen.
  4. Työstän korjauspalat oikeaan muotoon. Työstettävänä on nyt paitsi kaareva ulkopinta, myös ura, johon hartialauta kiinnittyy. Lisäksi asiaan vaikuttaa vaatimus symmetrisyydestä. Se ei saa kuitenkaan mennä liiallisuuksiin, sillä hartialauta ei ole täysin symmetrinen. 

Minähän pidän haasteista, joten tästä voi tulla hauskaa. Joko minulle tai blogini lukijoille, toivottavasti molemmille!




torstai 17. marraskuuta 2016

Kunnolla se pitää tehdä


Edellisessä päivityksessäni kerroin, kuinka tohelosti korjasin pienen ruskean tuolin selkänojan. Etenin tuon korjauksen kanssa niin pitkälle, että muotoilin korjauspalan tarkasti oikeanlaiseksi, mutta sitten tuli stoppi. Mitä pitempään sitä koivunpalasta katselin, sitä enemmän asia pänni, kunnes lopulta päätin, että ei se näin saa mennä.

Ajattelin, että jos minä jätän siihen palasen väärää puulajia, asia ei jätä minua ikinä rauhaan. Kämmi ärsyttäisi minua joka kerta, kun näkisin tämän tuolin.

Minähän korjaan sen.

Ja näin tapahtui. Tänään ensi töikseni asensin käsijyrsimeen sopivan terän ja sitten jyrsin kauniisti muotoillun koivunpalasen vähän kerrallaan pois. Korjauspalan reunat ovat kulmikkaat, joten niitä en saanut pyörivällä terällä pois - loput poistin japaninsahalla ja pienellä taltalla. Sen jälkeen etsin puuvarastostani männynkappaleen, jossa syyt ovat mahdollisimman samannäköiset kuin selkänojan alkuperäisessä puussa, leikkasin siitä korjauspalan ja liimasin sen paikalleen. Otsikkokuvassa liimaus on puristuksessa. Koska selkänoja on Biedermaier-tyylin mukaisesti kaareva, oli sitä tuettava parilla ylimääräisellä puristimella murtumien ehkäisemiseksi.

Nyt selkänojassa on oikeannäköinen korjauspala, ja kun liimaus on täysin kovettunut, työstän palasen oikeaan muotoon ja näin saan tästäkin korjauksesta sellaisen, että voin itse hyväksyä sen.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Aurinkokuningas oli oikeassa


Pienen ruskean tuolin selkänojan alareuna on lohjennut. Ryhdyin korjaamaan sitä. Siistin vauriokohdan reunan jyrsimellä ja viimeistelin työn taltalla. Sitten valmistin tarkasti oikean muotoisen korjauspalan, jonka liimasin paikalleen. Liimauksen kuivuttua työstän korjauspalan niin, että siitä tulee tarkasti oikean muotoinen, eikä korjaus enää maalauksen jälkeen erotu lainkaan.

Opettaja kävi katsomassa työtäni yllä olevan kuvan mukaisessa vaiheessa - liimauksen jälkeen, ennen muotoon työstämistä. Hän tarkasteli sitä, oli hetken hiljaa ja sanoi sitten lempeällä äänellä: "Kuule Tapsa. Seuraavan kerran, kun teet tällaisen korjauksen, valmista korjauspala oikeasta puulajista.".

Voi perkele.

Onhan siinä selkänojassa - kahden sentin päässä korjauspalan reunasta - maalipinta lohjennut sillä tavoin, että sokea Reettakin näkee, mistä puusta selkänoja on valmistettu. MÄNNYSTÄ. Ja kuten kuvasta näkyy, olen valmistanut tuon hienosti muotoillun ja huolellisesti paikalleen liimaamani korjauspalan KOIVUSTA.

Vahinkohan ei ole sikäli suuri, että tuoli maalataan korjauksen jälkeen eikä väärästä puulajista valmistettu korjauspala erotu lopputuloksesta mitenkään. Mutta on tämä silti amatöörimäinen virhe, jollaista ei pitäisi enää koulutuksen tässä vaiheessa sattua. Ei auta selitellä silläkään, että tuolissa - sen jaloissa - on koivua. On hyvin tavallista, että näissä vanhoissa tuoleissa on useita eri puulajeja. Olihan siinä kunnostamassani harmaassa tuolissa (josta tuli vihreä) kuusta ja koivua.

Aurinkokuningas oli oikeassa.

Anteeksi kuinka?

Että mitenkö Aurinkokuningas tähän liittyy? No siten, että jääkiekkovalmentaja Juhani Tamminen, jota on myös Aurinkokuninkaaksi kutsuttu, on sanonut, että 90-prosenttinen keskittyminen tuottaa 50-prosenttisen tuloksen.

Tuo on niin totta.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Nauloja, nauloja, enemmän nauloja


Kuka vielä muistaa Sirkus Papukaijan fakiiri Kronblomin? Hänen lanseeraamansa taikasanat "suolaa, suolaa, enemmän suolaa" tulivat mieleen, kun rupesin purkamaan pientä ruskeaa tuolia. Siinä kun on käytetty nauloja, nauloja, enemmän nauloja. Tosin ei tekovaiheessa, vaan vasta myöhemmin, kun iän myötä hapertuneita liitoksia on haluttu vahvistaa.

Tämä tuoli on peräisin todennäköisesti 1800-luvun loppupuolelta ja sitä valmistettaessa liitokset on tehty jollain eläinliimalla, ehkä luuliimalla. Luuliima on siitä hauskaa ainetta, että se on kovettumisen jälkeen pehmennettävissä lämmittämällä, jolloin liimasaumat saadaan auki osia rikkomatta. Tässä tuolissa ei ollut tarvetta lämmitykseen, sillä tuoliin vuosikymmenten aikana kohdistuneet rasitukset - mm. kosteus - ovat tehneet tehtävänsä ja liimaukset ovat matkan varrella monin paikoin irronneet. Ilmeisesti tuolin aiemmilla omistajilla ei ole ollut sopivaa liimaa käden ulottuvilla, koska korjaukset on tehty toisin.

Jos vasara on ainoa työkalu, niin kaikki ongelmat näyttävät nauloilta. Näin on käynyt tämän tuolin kohdalla. Surullisin kohtalo on ollut tuolin oikean etujalan liitoksella. Kun se on löystynyt, siihen on lyöty naula. Varmistukseksi on lyöty toinen naula. Ehkä kolmaskin.

Hyvin kuivunut puu on tällaisesta kohtelusta pahoittanut mielensä ja haljennut. Halkeillutta puuta on pitänyt vahvistaa. On lyöty lisää nauloja. Ja taas puu on haljennut lisää. Ja taas on lyöty lisää nauloja. Yksi ruuvikin sinne on saatu kierrettyä.

Nyt, kun tuoli on entisöitävänä, täytyy naulat ja ruuvi irrottaa, jotta saan kovia kokeneen jalan irti ja voin korjata sen. Jalan halkeillut yläosa on mitä suurimmassa määrin entinen; siitä ei ehjää saa liimaamalla. Aiempien projektien yhteydessä olen saanut paljon harjoitusta naulojen irrotuksessa, joten tällä kertaa on alusta asti selvää, kenen määräämään tahtiin työ edistyy.

Nauloja tästä yhdestä nurkasta löytyy kaikkiaan seitsemäntoista (17!) kappaletta. Ja se yksi ruuvi. Mutta jo parin tunnin työskentelyn jälkeen ne ovat kaikki irti. Meiltähän tämä käy!


maanantai 7. marraskuuta 2016

Pinkin jakkaran jalkojen liimaus


Liimaaminen ei ole varsinaisesti rakettitiedettä. Otetaan liimattavat kappaleet, truutataan väliin liimaa ja laitetaan kappaleet yhteen. Mutta jos halutaan liimata hyvin, kannattaa uhrata ajatus tai kaksi puristamiselle. Kyllähän se liima ilmankin tarttuu, mutta liimauksesta ei tule välttämättä kovin kestävää.

Suorakulmaisten kappaleiden väliset liimaukset on helppo laittaa puristukseen. Vaikeammaksi homma menee silloin, kun kappaleet ovat vinoja tai pyöreitä, tai jos ne tulevat vinoon. Pinkin jakkaran jalkojen kohdalla tilanne on juuri tuollainen. Jalat ja niiden väliset poikittaistuet ovat pyöreitä, joten niitä vasten on vaikea saada puristimia pysymään paikallaan. Lisäksi jalat tulevat vinoon, joten jos puristimen laittaa yhden jalan suhteen suoraan, ei se ole suorassa minkään muun kohdan kanssa.

Ratkaisin tämänkertaisen ongelman valmistamalla tuen, joka estää jalkojen alapäitä leviämästä sivuille, kun kokonaisuutta puristetaan pystysuunnassa. Näin menetellen sain kahdella puristimella aikaan puristuksen, joka kohdistuu yhteensä kahteentoista liimasaumaan: neljä kappaletta jalan ja istuinosan välisiä saumoja + kahdeksan kappaletta poikittaistuen ja jalan välisiä saumoja.

Aina ei ole yhtä helppoa. Olkoon alla oleva kuva siitä esimerkkinä.


lauantai 5. marraskuuta 2016

Uusi tuoliprojekti alkaa


Tuolit ovat kiinnostavia projekteja. Vaikka kyse on periaatteessa samasta asiasta, ovat ne kuitenkin usein hyvin erilaisia. Tuoleissa on käytetty monentyyppisiä liitoksia ja niissä voi olla mitä mielenkiintoisimpia vaurioita, joiden korjaamisessa saa harjoitella uusia tekniikoita. Lisäksi tuolit ovat miellyttävän kokoisia: niitä on helppo käsitellä omassa työpisteessä eikä useammankaan samanaikaisesti työstettävän tuoliprojektin säilyttämisestä tule hankaluuksia.

Tämä tuoli on peräisin ehkä niinkin kaukaa kuin 1800-luvun puolivälistä. Tuoli on valmistettu mahdollisesti jossain Limingan-Tyrnävän suunnalla. Tai sitten ei. Näiden historiaa on vaikea määrittää täsmällisesti, koska entisinä aikoina vähän joka kylällä oli puuseppä tai muutama, joka valmisti tuoleja. Ja tietysti niitä tehtiin myös ihan tavallistenkin ihmisten töinä kotiverstaissa.

Tuolin historian selvityksessä voi hyödyntää mm. seuraavia asioita:

  • miten tuoli on päätynyt nykyiselle omistajalleen
  • millaisia muotoratkaisuja tuolissa on (jalat, selkänoja)
  • millaisia värejä (maalin tyyppi ja väri) tuolissa on käytetty ja montako maalikerrosta siinä on 
  • miten liitokset on tehty (tapit, liimat)
  • mikä on tuolin mitoitus (ennen ihmiset olivat pienikokoisempia kuin nykyään ja siten myös tuolit olivat pienempiä)
  • paljonko tuoliin on tehty korjauksia ja miten ne on tehty

Tämä tuoli on koottu alun perin liimaamalla ja liimana on käytetty mahdollisesti luu- tai jänisliimaa. Vaihtelevissa olosuhteissa säilytyksen myötä liimaukset ovat ajan mittaan auenneet ja ratkenneita liitoksia on korjattu usein helpoimmalla tavalla: lyömällä irvistävään liitokseen naula. Tässä tuolivanhuksessa noita nauloja on ainakin kolmekymmentäkaksi (32) kappaletta ja lisäksi olen löytänyt yhden ruuvin.

Naulat ovat nopea, mutta pitemmän päälle tuhoisa tapa korjata huonekaluja. Ainakin, jos käytetään liian isoja nauloja - tässä tuolissa suurimmat naulat ovat 2,5-tuumaisia. Sellaisen lyöminen valmiiksi hauraaseen puuhun yleensä ennen pitkää halkaisee puun, minkä jälkeen joudutaan lyömään lisää nauloja. 


Maalikerroksia tässä tuolissa on ainakin kuusi kappaletta: päällimmäisenä oleva vaaleanruskea, ja sen alla sitten harmaa, tummanruskea, beige, valkoinen ja alimmaisena vihreä. Nämä kerrokset raaputan varovasti esille ja otan värisävyt talteen, jotta tuoli on mahdollista niin haluttaessa maalata johonkin siinä aiemmin olleista värisävyistä.

Vanhoissa tuoleissa tuntuu olevan yleensä hyvin samantyyppisiä vaurioita. Jalkojen kiinnitykset ovat löystyneet. Jalkojen päät ovat saattaneet saada kosteutta ja sen vuoksi ovat ruvenneet lahoamaan. Istuinosa - varsinkin, jos se on kiinnitetty joka reunasta liimaamalla - on puun kuivuessa haljennut ja erityisesti etukulmista kolhiintunut. Selkänojan yläosan (hartialaudan) liitoskohta tuolin takajalkoihin on saanut osumia vuosien varrella. Hartialaudassa ja muissa osissa mahdollisesti olevat koristeveistetyt osat ovat lohkeilleet. Lisäksi puuta syövät hyönteiset ja muut pieneliöt ovat saattaneet käyttää herkullisimpia kohtia ravinnokseen.


Tässä tuolissa on paljon vaurioita, mutta tuoli on silti pelastamisen arvoinen. Paitsi että tuolilla on oma historiallinen ja tunnearvonsa, on se perusrakenteeltaan niin jämäkkä, että vaurioiden korjaamisen jälkeen tuolilla on edessä vielä paljon vuosia ihan käyttöesineenäkin. Erityisesti sivusarjat (etu- ja takajalkojen väliset puut) ovat tässä tuolissa hyvin järeät, sillä ne on tehty kaksinkertaisiksi. Eivätkä nuo yksinkertaisetkaan osat ole mitään rimpuloita.


keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Piianpeili myytävänä - ostaja päättää värin


Entisöinti/kunnostusprojekti "piianpeili" on edennyt pintamaalia vaille valmiiksi. Tehdyistä korjauksista olen kertonut täällä ja täällä. Kuten työtä aloittaessani lupasin, tämä menee valmistuttuaan myyntiin ja ostaja päättää, minkä värinen tästä tulee. Maalaus on tarkoitus tehdä ruiskulla ja maalina käytän Teknoksen vesiohenteista Futura Aqua 40 -maalia (puolikiiltävä). Värisävyn voi valita Teknoksen sisämaalausvärikartasta.

On syytä huomata, että netissä olevan kartan värejä tulee pitää suuntaa-antavina - vain oikeasta värikartasta katsomalla näkee täsmällisen värisävyn.

Lisäksi kannattaa muistaa, että tämä on sekä valmistettu että korjattu käsityönä. Tuotteen ulkoasu ei siis ole tehdastekoisen kaltainen, vaan siinä näkyy sekä valmistajan että korjaajan kädenjälki.

Piianpeilin kokonaisleveys on 40 cm, korkeus 46 cm ja syvyys 24 cm.

Valmiin piianpeilin hinta maalattuna ja kirkkaalla peilillä (asennus kehykseen listoilla, jotka ovat kehyksen taustapuolella) on 80 euroa. Myynti lähtökohtaisesti vain noudettavaksi.

Koska maalaan tuotteen asiakkaan valitsemaan väriin, on ostopäätös sitova. Pohjamaalattuun piianpeiliin on mahdollista käydä tutustumassa Pikisaaressa, kun vain sovitaan aika etukäteen. Myös tarkempia valokuvia voin toimittaa pyynnöstä.




tiistai 1. marraskuuta 2016

Täällä taas


Syysloma on takana ja koulu jatkuu. En voi sanoa, että olisin palannut "koulun penkille", koska ei siellä päivän aikana paljoa jouda istumaan. Eilinen meni vielä vähän totutellessa, mutta tänään oli jo täysi rähinä päällä.

Ennen lomaa aloitetut pikkuprojektit - kukkateline ja pinkki jakkara - etenevät hyvin ja kukkateline on jo valmistunutkin. Jakkarassakaan ei enää kauaa mene. Aikaisemman jakkaraprojektin - jakkaraplagiaatin - valmistuttua toin sen kotiin ja vein kouluun vanhan, rikkinäisin metallijaloin olevan jakkaranrotjakkeen. Tuosta ei tule entisöintiprojekia, eikä oikeastaan kunnostusprojektiakaan. Käytän tuosta jakkarasta vain istuinosan, johon valmistan puusta uudet jalat ja istuimen aion verhoilla, mahdollisesti nahalla. Siitä projektista ei ole vielä kuviakaan, mutta palaan asiaan, jahka pääsen alkua pitemmälle.

Minulla on ollut tässä syksyn aikana ikäänkuin täyteprojektina tuolin valmistus. Meillä kun on kotona ruokapöydän ympärillä viisi tuolia - jos olisi yksi lisää, niin olisi täysi sarja. Aloitin tuolin valmistuksen syyskuun puolivälissä ja nyt minulla on kaikki osat olemassa. Valmiita ne eivät vielä ole, sillä - kuten otsikkokuvasta näkyy - olen valmistanut useimmat osat niin, että niissä on työstövaraa. Kokenut tuolintekijä tietysti tekee osat heti lopulliseen mittaansa, mutta tämä on minun ensimmäinen tuolinvalmistusprojektini.

Tähänkin projektiin palaan vielä - viimeistään sitten, kun tuoli on valmis ja saan otettua kuvan, jossa omatekemä on alkuperäiskappaleen vieressä. Yllä olevassa kuvassa muuten linssiluteena oikeassa reunassa, höyläpenkin päällä, yrittää kurkistella piianpeilini. Sekin uhkaa lähiaikoina valmistua, ja kuten luvattu, myyn sen ja ostaja päättää värin. Myös siitä lähiaikoina lisää.

Syyslomalla kävin, kuten suunnitelmana oli, Lapissa patikoimassa. Jos haluat lukea tarkemmin, mitä näin ja koin, löydät kertomuksen retkeilyblogistani.

Tästä tämä opiskelu taas jatkuu. Edellä mainittujen lisäksi työn alle on tulossa muutama muukin projekti, joista saatte lukea tarkemmin sitten, kun pääsen niihin kunnolla käsiksi.


perjantai 21. lokakuuta 2016

Syyslomalle!

Syyslukukausi on edennyt jo yli puolenvälin ja on loman aika. Minulla ei tällaista ylellisyyttä, peräti viikon mittaista syyslomaa, ole ollut sitten vuoden 1996, jolloin vielä työskentelin opettajana Oulunsalon lukiossa. Olikohan koululaisilla silloin muuten viikon mittainen syysloma? En ole ihan varma.

No nyt kuitenkin on. Oppituntijärjestelyjen vuoksi meillä oli tällä viikolla yksi päivä, jona koulua ei ollut ollenkaan, ja sen vapaapäivän sai vapaasti sijoittaa keskiviikolle, torstaille tai perjantaille. Aika moni valitsi perjantain, niin minäkin. Kävin koulussa kuitenkin sen verran, että söin lounaan siellä ja pakkasin valmiiksi saamani huonekaluprojektit - tuolin ja jakkaraplagiaatin - kuplamuoviin ja toin ne kotiin.


Aivan suoraan en kuitenkaan mennyt kotiin, sillä nyt on karpaloaika parhaimmillaan. Syksy on ollut tähän mennessä lämmin ja vähäsateinen. Lämpimyyden vuoksi pakkasöitä ei ole juurikaan ollut, joten karpalot eivät ole aivan niin herkullisia kuin ne olisivat, jos takana olisi jo jonkin verran pakkasia. Sateiden vähäisyyden ansiosta soilla on nyt helpompi kulkea kuin monena muuna syksynä. Painukaa ihmiset suolle. Sieltä saa nyt helposti herkkuja.


Vakiopaikallani oli joku jo käynyt. Saaliini jäi hieman toivottua pienemmäksi, mutta onnekseni toinen poimija ei ollut viitsinyt penkoa joka mätästä. Karpalothan ovat siitä ovelia marjoja, että aivan mitättömänkin näköisessä mättäässä niitä saattaa olla kymmeniä, mutta ne pitää osata kaivaa esille.

Eihän minua toki olisi haitannut, vaikka en olisi saanut ainuttakaan karpaloa. Metsä- tai suoretken tärkein asia on tietysti kannon nokassa istuminen, kahvin juominen ja eväiden syönti. Siitä en nytkään laistanut.

Tästä alkaa siis loma. Mutta sitä ennen on kiitosten aika. Tässä blogissani on nyt kaksikymmentäviisi kirjoitusta, ja kävijälaskurin mukaan blogiani on luettu - tai ainakin ladattu - yli 2200 kertaa tämän runsaan kahden kuukauden aikana, jona olen sitä kirjoittanut. On kiva kirjoittaa, kun tietää, että näitä luetaan. Kiitos Sinulle, kun olet ollut matkassa mukana.

Minä lähden ylihuomenna matkalle. Lähden - jo viidettä kertaa - Karigasniemen Ailigastunturille, nyt neljän yön mittaiselle vaellukselle. En ole koskaan käynyt siellä tähän aikaan vuodesta, joten vaikka paikka ja alue ovat tuttuja, uskon, että koen siellä jälleen uusia asioita. Retkikertomus ilmestyy aikanaan retkeilyblogiini.

Hyvää syyslomaa kaikille, joilla sellainen on, ja mukavaa viikkoa kaikille muillekin. Tämä kanava hiljenee nyt ainakin viikoksi.


tiistai 18. lokakuuta 2016

Jakkaraplagiaatti valmistui


Kolme viikkoa sitten vein kouluun kirpputorilta löytämäni jakkaran. Mitoiltaan ja malliltaan se muistuttaa klassista Aalto-jakkaraa, mutta ei ole aito sellainen. En lähde tässä enää toistamaan asioita, jotka varmistivat kapineen plagiaatiksi - ne ovat luettavissa edellisen linkin kautta avautuvasta postauksestani.

Koska kyse ei ole aidosta Aalto-jakkarasta, katsoin parhaaksi kunnostaa sen niin, ettei lopputulos muistuttaisi väritykseltään mitään olemassa olevaa aidon asian väritystä. Sekä värisävy että värityskaava (istuimen yläosa ja jalat samalla värillä, istuinosan reuna puunvärinen) kertovat asiasta jotain tietävälle heti, että kyse on plagiaatista. Lopullisesti asia toki varmistuu heti, kun vilkaisee, miten jalat kiinnittyvät istuinosan alapintaan.


Lähtökohta oli aika rujo. Istuinosan yläpinnassa oli mahdollisesti rälläkän lennättämien kipinöiden aikaansaamia koloja ja reunassa pari sahan rouhaisemaa jälkeä.


Nyt istuimen yläpinta on maalattu - telalla, koska en halunnut tähän siveltimen jälkiä enkä myöskään ruiskulla aikaansaatavaa steriilin sileää pintaa - ja reunassa näkyy vanerin kerrokset värittömän puuvahan alta. Reuna on lievästi kiiltävä, mikä on aikaansaatu mehiläisvahan avulla.


Myös jakkaran jalat olivat saaneet osansa sahanterästä, minkä lisäksi lakattu pinta oli maalattu valkoiseksi "tein itse ja säästin" -tyyliin. Jalkavamman korjauksen olen selostanut omassa postauksessaan, joten ei siitäkään tässä kohdin sen enempää.

Vaurioiden korjaamisen jälkeen oli pintakäsittelyn vuoro. Pienten kolojen kittaus, pohjamaalaus ja pintaväri Tikkurilan perinnevärikartasta valitulla sävyllä. Mitään erityistä syytä tuon sävyn valintaan ei ole - vain se, että se näytti ja näyttää hyvältä.



Maalauksen jälkeen ruuvasin jalat paikalleen ja viimeistelin kunnostuksen liimaamalla jalkoihin mustat töppöset.

Tämän jakkaran kunnostusta ei voi pitää kulttuurihistoriallisesti merkittävänä tekona. Mutta ei aina tarvitsekaan. Sain tästä hyvän käyttöhuonekalun ja kunhan maali saa rauhassa asettua vielä muutaman päivän ajan, jatkuu jakkaran elämä poikani huoneessa.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Nyt on taas kivaa


Viisaat sanovat, että hyvin hoidettuna flunssa paranee kahdessa viikossa ja hoitamattomana se kestää neljätoista päivää. Tämänvuotinen syysflunssani ei kuitenkaan ihan noin pitkään kestänyt, vaan taidan selvitä puolellatoista viikolla. Nyt, lauantaina, kun tätä kirjoitan, on sairastumiseen johtaneesta puolukanpoimintaretkestä päivää vaille kaksi viikkoa. Varsinainen tauti alkoi vasta viime viikon tiistaina, pari päivää kylmettymisen jälkeen. Vielä tämän viikon keskiviikkona minulla oli suuria epäilyksiä taudin taittumisesta, kun varsinkin illalla yskin niin, että keuhkot tuntuivat hajoavan.

Duodecimin Terveyskirjastossa julkaistun kirjoituksen mukaan "tavallisesti käytetyillä yskänlääkkeillä ei ole tehoa flunssayskään". Tekstissä tosin todetaan, että "yskiminen saattaa kuitenkin vähentyä, jos potilas uskoo saavansa tehokasta yskänlääkettä". Ihan sama minulle, mikä sen lääkkeen tehoamismekanismi on - jos lopputuloksena on yskimisen vähentyminen ja sitä kautta voinnin paraneminen, niin kaikkihan on hyvin. Oli lääkkeenä sitten vaikka pikkukiviä.

Minä olen käyttänyt yskänlääkkeenä yleensä Codetabsia. Olen huomannut sen vaikuttavan toivomallani tavalla - siitä huolimatta, että lääke maistuu hyvältä. Yleensähän lääke on sitä tehokkaampi, mitä pahemmalta se maistuu.

Välikevennykseksi tähän kohtaan sopii linkki, jonka löysin, kun hain Googlesta Codetabsin virallista tuotesivua. Kyllähän minä tiedän, että maailmaan mahtuu kaikensorttisia järjen jättiläisiä, mutta silti nämä jaksavat hämmästyttää. Olisi hienoa keksiä keino muuttaa inhimillinen tyhmyys sähköksi. Siinä maailman energiantuotanto-ongelmat olisivat ikuisiksi ajoiksi ratkaistut.

Palataanpa asiaan. Codetabs-varastoni huvetessa menin hakemaan apteekista lisää. Hyllyllä oli näiden vieressä melkein samannäköisiä pakkauksia, joissa luki kuitenkin Codemax. Ostin kokeeksi niitäkin. Ja kas kummaa. Nämähän tehoavat vielä paremmin kuin Codetabsit.

Codemaxien avulla sain yskän asettumaan keskiviikkoillan aikana niin, että pystyin nukkumaan normaalisti. Tai voihan olla, että flunssani oli joka tapauksessa sellaisessa vaiheessa, että yskä olisi loppunut keskiviikkoillan aikana muutenkin. No ihan sama. Sain siis nukutuksi hyvin ja torstaina tunsin itseni jo lähes terveeksi. Jaksoin illalla mennä taas ompelemaankin.

Tämä ompeleminen tapahtuu ompelukurssilla, jossa olen tekemässä itselleni sadeasua. Projekti on alkanut kaavojen laatimisella - siis opettaja laatii kaavat ja minä seuraan vieressä ja yritän ymmärtää, mitä tapahtuu - ja sitten leikkaan kaavojen mukaan kappaleet vanhasta lakanasta. Näistä ompelen ensin tarkistusversiot valmistettavista vaatteista, jotta voidaan tehdä kaavoihin tarpeelliset korjaukset ennen kuin lähden leikkaamaan lopullisesta kankaasta kappaleita, joista sitten ompelen sen sadeasun.


Eikös tullutkin hienot. Näitä vaaleanpunaisesta lakanakankaasta ommeltuja housuja voisin käyttää vaikka vappuna. Ehkä niihin pitäisi vielä valmistaa kukkakuvioidut henkselit.

Muutenkin nyt on aika kivaa. Torstaina, kun palasin ompelemasta, oli kaupungin ylle laskeutunut sankka sumupilvi. Sen yläpuolella olisi ollut tarjolla syksyn tähän saakka hienoin revontuliesitys, mutta kun reposia ei voinut nähdä, lähdin ulos kuvaamaan sumua.


Sumu leijui kaupungin yllä vielä perjantaina aamulla, eikä se kokonaan ollut hävinnyt vielä alkuiltapäivästäkään. Minulla on aina koulussa kamera mukana, joten saatoin ottaa sekä kouluun mennessä että sieltä palatessa lisää sumukuvia.


Loput sumukuvat löytyvät retkeilyblogistani, jonne pääset vaikka tästä linkistä.

Näin sujuvan aasinsillan kautta voinkin jatkaa vielä retkeilystä. Sekin on kivaa. Nimittäin ensi viikko on viimeinen kouluviikko ennen syyslomaa, ja syyslomalla pääsen taas Lappiin retkeilemään. Olen menettänyt sydämeni Karigasniemen Ailigastunturin alueelle. Sinne minun on päästävä aina uudelleen ja uudelleen, vaikka olen retkeillyt siellä jo neljä kertaa:

Ailigastunturin huiputus kesäkuussa 2014
Kesävaellus Ailigastunturilla kesäkuussa 2015
Ruskaretki Ailigastunturilla syyskuussa 2015
Veljentyttärien kanssa Ailigastunturilla heinäkuussa 2016

Minä haluan kokea tuolla alueella kaikki kahdeksan Lapin vuodenaikaa: pakkastalvi, hankikantokevät, jäidenlähtökevät, keskiyön aurinko, sadonkorjuu, ruska, ensilumi ja joulukaamos. Tähän mennessä olen kokenut vasta keskiyön auringon ja ruskan - nyt toivon ensilumen satavan alueelle syysloman aikana.


Näin täällä tänään. Elämä tuntuu taas vaihteeksi oikein kivalta.